maanantai, 4. marraskuu 2013

Pitkästä aikaa..

En ole aikoihin tänne kirjoittanut.. Ekat kirjoitukset olivat vain tuskaisia tuumailuja, kun johonkin oli saatava puhaltaa omaa tietämättömyyttään ja avuttomuuttaan.

Nythän aikaa on taas kulunut ja tyttären tilanne muuttunut hieman. Lisää huolta sekä helpotusta tässä aikojen saatossa tullut.

Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen on siis paljon tapahtunut, tyttäreni on kyllä ollut nuorisopsykiatrisella hoidon piirissä. Sieltä tapaamisia vähennettiin, koska tytär aloitti terapia ryhmässä ja tilanne näytti tasoittuvan. Eipä tasoittunut, tytär oli edelleen yhtä umpikujassa, lääkitsi vain itseään kannabiksella..

Kunnes tuli taas joulu ja tyttärelle riita poikaystävänsä kanssa..Itsetuhoisuus nousi tyttärellä taas pintaan.

Tieto tilanteesta tuli minulle, kun sain puhelun tyttären terapiaryhmän vetäjältä, että hän oli toimittanut tyttäreni psykiatrian päivystykseen ja tytär jää osastolle. Tyttöni oli siis hädän hetkellä ymmärtänyt soittaa itselleen apua. Hienoa, vihdoin tyttäreni osaa pyytää apua. Osastolle sisään otettaessa tyttärelleni tehtiin luonnollisesti huume seulat. Minulla oli ollut epäilykseni kannabiksesta ja olin sitä useamman kerran työltä suoraan kysynyt saaden aina kieltävän vastauksen, nyt tyttäreni kertoi minulle totuuden haluten kertoa sen itse ennenkö kuulen siitä osastolta.

Romahdin ja hätäännyin. Ensi reaktioni oli pakottaa alaikäinen tyttäreni muuttamaan takaisin kotiin, asunhan Keski-Suomessa tytön ollessa Helsingissä opiskelemassa. Käytiin monta puhelua, itkua ja raivoamista puolin ja toisin. Olin tiukkana kotiin muuton kanssa. Tytär vetosi kouluun ja siihen että kotona hän masentuisi lisää ollessaan tekemättä mitään ja vailla perheen ulkopuolisia kontakteja. Kaiken sen huolen ja kiukun alla olin mielissäni, että tytär vihdoin ilmaisi voimakkaasti oman mielipiteensä, siitä olikin aikaa kun viimeksi niin oli tapahtunut. Uskoin tosin tyttären haluavan jäädä Helsinkiin enemmänkin poikaystävän takia ja sen takia että saa hallita itse elämäänsä (ja pelkäsin tähän liittyvän myös sen että tyttäreni halusi osin jatkaa kannabiksen käyttöä). Asiaa väännettiin ja käännettiin koko tytön osastolla olemisen ajan, pidin tiukasti kiinni kotiin muutosta ja perustelin sitä monin sanoin. Tytär taas piti kiinni Helsinkiin jäämisestä yhtälailla perustellen. Viimeisessä hoitopalaverissa osaltolta lähtiessä sitten oli päätös tehtävä ja lupasin tyttärelle mahdollisuuden jäädä vielä opiskelemaan Helsinkiin, koska tytär itse ehdotti minulle säännöllisiä huumeseuloja, jotta se suurin huoleni käytön jatkumisesta voitaisiin pois sulkea. Säännölliset seulat siis sovittiin. Samalla sovittiin taas tiheämmän käynnit nuorisopsykiatrisella.

Elämä siis jatkui ja suuri huoli varjosti kokoajan. Ensimmäinen seula ei ollut puhdas ja siitä seurasi tyttären ja minun välille useita puheluita. Seuraavien kuukausien ajan kävimmekin melkein päivittäisiä puheluja ja keskustelimme kannabiksesta muiden aiheiden ohella. Koetin saada tyttäreni käsittämään mikä oravanpyörä käytöstä seuraa sen sijaan, että se millään lailla hoitaisi masennusta tai tyttäreni itsetuntoa. Samalla myös keskustelimme hyvin laajasti siitä kuinka parisuhdetta hoidetaan ja mitä tulee sietää ja mitä hyväksyä, jotta oma olo on hyvä. Keskustelut olivat raskaita, hedelmällisiä, lähentäviä, huolta herättäviä, epäuskoa tuovia, luottamusta kasvattavia....monenmoisia tunteita herättäviä. Ne kuukaudet elin vuoristoradassa välillä luottaen tulevaan, välillä peläten kuollakseni.

Seulat alkoivat olla kerta toisensa jälkeen puhtaita ja tyttären ryhmäterapia oli lopuillaan. Seuraava suositettu terapia muoto olisi psykoterapia, sen kelakorvattavuutta tukisi seulojen puhtaus useammalta kuukaudelta. Näinpä toiveikkaana odottelin puhtaita seuloja ja samalla etsimme sopivaa terapeuttia. Noh, tulihan se soitto taas tyttäreltä, että seuraava seula ei ole puhdas :/ Taas uskoni ja luottamukseni koki kolauksen.

Tuntui siltä että painajainen vain jatkuu ja jatkuu. Monta itkuista puhelua taas käytiin ja tyttären kanssa asioita puitiin ja perusteltiin. Jatkossa seulat olisi oltava puhtaat, ja niinhän ne olikin. Terapeutti löytyi ja kela korvaa osan. Asiat taas lutviutuvat.

Viikko ennen syyslomaa tytär soitti itkien, oli taas ollut kova riita poikaystävän kanssa ja tytär tarvitsi hengähdystauon, mutta nyt asiat olivat sikäli toisin kuin ennen, tytär halusi tulla kotiin hetkeksi hengittämään! Sehän passasi minulle hyvin, oli helpompaa olla tukena, kun on fyysisesti lähellä.

Se oli hyvä kaksi viikkoa, minkä tytär oli kotona. Keskusteltiin ja puuhattiin yhdessä, tytär pääsi taas tasapainoon. Tytär palasi takaisin opiskelujen ääreen ja aloittu uuden harrastuksen ja nyt tilanne näyttää taas hieman paremmalta.

Toivon todella että ensi joulun aikaan ei tule taas romahdusta, pimeä aika vaikuttaa näköjään tyttäreeni vahvasti.

Näiden painostavien vuosien jälkeen en voi kun toivoa ja taas toivoa, että asiat jokatapauksessa järjestyy ja tyttäreni kasvaa itsensä tuntevaksi aikuiseksi.

 

 

perjantai, 23. joulukuu 2011

Joulunaikaa..

Eillen oli sen hoitajan ja lääkärin tapaaminen ja asiat näyttää nytkähtäneen ihan pikkuriikkisen parempaan suuntaan, vaikkakin tilanne ei vieläkään ole lähelläkään hyvää.. Joulu on kuitenkin ovella ja koitetaan tytön kanssa nyt nauttia siitä.

  Kerroin tytölle löytäneeni blogin ja se avasi joitain keskustelu väyliä tytön kanssa, ehkä me jollain konstin tästä selvitään. Mä kuitenkin pelkään ja samalla koitan pitää oman ulkokuoreni kasassa lasteni edessä. Tyttö on valmis nyt ottamaan apua vastaan.

  Lääkärin kanssa juttelu kyllä helpotti jonkun verran, mutta oikeastikko me päästään tästä yli? Tytön tilanne vaikuttaa niin toivottomalta..

keskiviikko, 21. joulukuu 2011

Sekavia ajatuksia ja johdantoa tilanteeseen..

  Lähdetään purkamaan ajatuksiani vaikka siitä että tyttärelläni on aiemmin jo ollut masennusta ja viiltelyä.. Psykologi käynnit silloin aloitettiin.. Tilanne tuntui helpottuvan ja viiltely loppui. Tuli paikkakunnan vaihto tytölle eteen peruskoulun jälkeen jatko-opintoihin hakeuduttua. Uuteen kouluun lähtiessä passitin tytön koulun psykologin juttusille, jotta jotain tukea sielläkin olisi.

  Tytöllä olikin jo hieman ennen muuttoa jo alkanut mielessä pyörimään anorektikkojen ihannointi, ja minä kun olin vain mielissäni tytön aloittaessa kävely lenkit...Vihdoin tyttö edes lähtee ulos ja on kiinnostunut jostain! .. Se olikin vain alkua anoreksialle.. Uuden koulun psykologi osasi onneksi tarttua asiaan hyvin ja herkällä otteella. Tyttö kuitenkin alkoi taas viillellä ja pahemmin kuin ennen.. Myös tuo anoreksia vaihtui välillä oksenteluun. Tyttö sai lähetteen nuorisopsykiatriselle..

  Löysin sattumalta eillen tytön blogin ja järkytyin lukiessani.. Olen kyllä tytön kanssa keskustellut ja olen tietoinen osasta oireista sekä itsetuhoisuudesta, mutta jotenkin karu totuus nyt läjähti silmille voimakkaammin. Huomenna onneksi tapaaminen nuorisopsykiatrin hoitajan kanssa, aion ottaa puheeksi huoleni ja sen, että olisiko kuitenkin osastohoito nyt paras vaihtoehto. Tytön blogista olin rivien väleistä lukevinani ettei tyttö kuitenkaan halua apua..mua pelottaa sen puolesta niin kovin..